Saarnoja YouTubessa

Pastorimme Veli Loponen videoi jumalanpalveluksissa pitämiään saarnoja ja ne julkaistaan Suomen metodistikirkon kanavalla YouTubessa. Nyt voit siis katsoa saarnan, vaikka et olisikaan päässyt kirkkoon. Saarnat löytyvät kirjoittamalla YouTuben hakukenttään "Suomen Metodistikirkko".

Country-wide Missions Day in Pori in October

On Sunday Oct 20, the annual Missions Day of the Finnish-speaking UMC will be held at the Pori Methodist Church, Eteläpuisto 17, Pori. Worship service and missions-related programme with news from our mission fields (India, Thailand, the Veps villages in Russia). More info available from Aino Kallio.

Lähetyspäivä Porissa 20.10.

Suomen Metodistikirkon lähetyspäivä järjestetään Porin metodistiseurakunnassa, Eteläpuisto 17, Pori, sunnuntaina 20.10. Ajankohtaista asiaa lähetyskentiltä. Lisätietoja seurakunnastamme Aino Kalliolta.

Osoitetiedot

Punavuorenkatu 2,
00120 Helsinki

Bussit 14 ja 18 sekä raitiovaunu 3 pysähtyvät kirkon lähellä (Iso-Roobertinkadun pysäkki). Katutöiden takia raitiovaunu 1 ei heinä-syyskuussa 2019 aja Punavuoreen, vaan päätepysäkki on Kolmikulma. (Tiedote: https://www.hsl.fi/liikennetiedotteet/2019/linjan-1-paatepysakki-kolmikulmassa-17-299-17632)

Tapahtumatiedot myös Facebookissa

Löydät sivumme Facebookista hakusanoilla "Metodistikirkko Helsinki". - We are in Facebook by the name 'Metodistikirkko Helsinki'.

Our English UMC in Facebook

Our English-speaking congregation has their own Facebook profile, which you can find by name "The Helsinki United Methodist Church English Service"

Saarnoja

Tältä palstalta voit lukea viime aikoina seurakunnassamme pidettyjä saarnoja.

Pastori Veli Loposen loka-marraskuussa 2018 jumalanpalveluksissamme pitämät saarnat ovat nyt luettavissa alta. Niiden aiheet vaihtelevat rukouksesta ja kärsimyksestä evankeliointiin ja rahan käyttämiseen.  

**************************************************

Rukoile, mutta älä herätystä

Rukous on uskonelämän ja seurakunnankin yksi peruspilareita. Rukous on yhteyttä Jumalaan ja siinä yhteydessä saamme kokea johdatusta ja kykyä elää hänen seuraajinaan. Rukouksessa voimme kertoa Jumalalle ilomme ja surumme. Rukouksessa voimme palvella toisia ja yhdessä toisten kanssa.

On siis ihan luonnollista rukoilla ja meidän tulisikin rukoilla. Mutta kaikki rukoukset eivät ole samalla tapaa mielekkäitä. Yksi rukous, mikä on itselläni aina jotenkin tökkinyt, on rukous herätyksen puolesta. Tässä kerronkin, miksi koen niin.

Te sanotte: 'Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.' Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: 'Toinen kylvää, toinen korjaa.' Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät." Johannes 4:35-38

Herätys on asia, jota seurakunnissa kaivataan ja siitä myös puhutaan toisinaan paljon. Saatetaan muistella menneitä herätyksen aikoja, kun on tullut monia uskoon ja seurakunta on kasvanut. Saatetaan myös rukoilla, että sellainen herätys tulisi jälleen.

Herätystä myös odotetaan. Tarkastellaan ajan merkkejä ja saatetaan todeta, että ”Nyt näyttää siltä, että herätys on tulossa.” Tai voidaan vähän tuskastuneenakin sanoa kaanaankielisesti, että ”On kuiva aika ja maa on kovaa.”

Jeesuksen opetuslapsilla oli ihan samanlainen ajatus. Hekin pohtivat eri tilanteissa, että joko nyt olisi se aika. Hekin odottivat, että koska alkaa tapahtua. Mutta Jeesuksen vastaus olikin yllättävä: ”Katsokaa tuonne!” Sato on jo kypsä. Jeesus sanoo, että kyse ei ole herätyksen odottamisesta, vaan näkökyvystä. Kaikki onkin jo valmista ja kohdallaan!

Tämä on täysin linjassa Jeesuksen lähetyskäskyn kanssa. Hän on lähettänyt meidät tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan, ei odottamaan erityisiä aikoja. Jeesuksen mukaan kylvö on jo tapahtunut ja sato on kasvanut. Jäljellä on enää sadon korjaaminen.

Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla. Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: "Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen."

Matteus 9:36-38

Jeesus puhui monessa kohtaa opetuslapsilleen käyttäen samaa vertauskuvaa sadonkorjuusta. Tämä kertoo siitä, että Jeesus oli johdonmukainen ajatuksissaan. Satoa ei todellakaan tarvitse odottaa.

Tässä tilanteessa Jeesus antaa melko yllättävän lausunnon. Hän sanoo, että satoa on paljon. Ei todellakaan ole mikään katovuosi tai erämaakausi. Maaperä ei ole lainkaan kovaa. Päinvastoin, kylvö on onnistunut yli odotusten.

Tällä Jeesus sanoo aika selvin sanoin, että herätys ei ole pelkästään mahdollinen jo nyt, vaan että se voi olla suunnattoman suuri. Ja jos ajatellaan oikeasti tilastojen nojalla maailman tilaa, niin tänäänkin tulee uskoon suunnaton joukko ihmisiä. Ja vaikka meillä länsimaissa ja Suomessa on maallistunut yhteiskunta, ei ihmisten hengellisyys ole vähentynyt lainkaan. Vaikka kiinnostus kristinuskoa kohtaan on vähenemässä, ei ihmisten tarve Jumalalle ole lainkaan vähentynyt. Tilanne on meilläkin sama kuin Jeesuksen aikana.

Herätyksen suhteen ainoaksi ongelmaksi Jeesus mainitsee tässä sen, että sadon korjaajia on liian vähän. Ihmisiä, jotka korjaavat satoa tai edes näkevät sen, on liian vähän.

Ratkaisuksi tälle Jeesus ehdottaa rukousta. Hän ei kuitenkaan kehota meitä rukoilemaan herätystä. Hän kehottaa rukoilemaan lisää sadon korjaajia. Hän kehottaa rukoilemaan lisää niitä, jotka näkevät sadon. Hän kehottaa rukoilemaan lisää niitä, jotka osaavat mennä ihmisten joukkoon, elää elämäänsä heidän kanssaan ja johdattaa heitä samalla Jeesuksen luo.

Jeesuksen kehotus rukoilla ei ole vain tässä, vaan sillä on myös perustelunsa. Sato on Jumalan. Ensimmäiseksi se vastaa siihen, miten on mahdollista, että pellot olisivat jo kypsiä, sillä Jumala antaa kasvun. Jeesuksen omien sanojen mukaan hän itse on se siemen, joka on kylvetty ja joka tuottaa todellista kasvua.

Toiseksi se vakuuttaa meidät siitä, että kun rukoilemme lisää sadonkorjaajia, se on Jumalan mielen mukaista ja että hän varmasti vastaa siihen. Sillä vastaaminen on hänen etujensa mukaista. Eihän kukaan maanviljelijä halua, että sato mädäntyisi pellolle.

Herätys on siis täällä, jo nyt. Meidän ei tarvitse odottaa jotakin tulevaa aikaa tai ilmestystä taivaasta. Toisaalta tämä ei tarkoita sitäkään, että saamme kirkon täyteen, kun vain oikealla tavalla avaamme kirkon ovet. Kaikkina aikoina on koettu niin vastustusta kuin menestystäkin. Pietari saarnasi yhtenä päivänä ja tuhansia ihmisiä tuli kerralla uskoon. Joitain vuosia myöhemmin Paavali saarnasi samalla paikkakunnalla pitkän aikaa ja vain muutama tuli uskoon.

Mutta Paavali ei ajatellut, että Pietarin saarnasta alkanut herätys olisi loppunut. Sen sijaan hän jatkoi eteenpäin ja koki moneen kertaan vastoinkäymisiä ja onnistumisia.

Meidän ei siis tarvitse odottaa tai rukoilla herätystä. Se, mitä tarvitsemme on näkökykyä nähdä, että herätys on täällä, pellot ovat kypsiä ja että tarvitsemme lisää työtovereita, jotta selviämme siitä kaikesta.

Siispä rukoillaan. Rukoillaan näkökykyä itsellemme ja koko seurakunnalle. Rukoillaan myös uusia sadonkorjaajia ja uutta intoa. Ja lähdetään työhön yhdessä, kuten Jeesus on meidät kutsunut.

 

------------------------------------------------------------

Jumalan sana (Jaakob 1: 17-27)

Tekstissämme Jaakob keskittyy puhumiseen ja kuulemiseen. Yksi sen ydintermeistä on sana. Synnyttävä sana, puhuttu ja kuultu sana, istutettu sana, noudatettu sana. Jaakobin opetus menee kristinuskon sydämeen, jonka keskiössä on Jumalan sana.

Jumalan sana on täydellisen hyvä lahja, joka on meille annettu. Se ei välttämättä vastaa sitä, mikä ensimmäisenä voi meidän mieleemme tulla. Eikö Jumalan sana kuitenkin ole täynnä käskyjä ja kieltoja, jotka rajoittavat elämäämme? Eikö Jumalan sana ole jo aika vanha ja vähän tylsäkin? Ainakin Jumalan sana on epäkäytännöllinen ja arkielämälle vieras. Vai onko?

Pohditaan hieman tätä sen kautta, mitä Jaakob kirjoittaa.

Sana pitää kuulla

Ensinnäkin Jumalan sana pitää kuulla. Kuuleminen tässä ei tarkoita, että vain kuultu Jumalan sana vaikuttaisi, vaan se viittaa yleisesti siihen, miten eri aisteillamme koemme Jumalan sanan. Kuulemisen, esimerkiksi julistetun saarnan, lisäksi Jumalan sanaa voi lukea.

Mutta mikä se Jumalan sana on? Raamatusta sanotaan, että se on Jumalan sana. Samoin Jeesuksesta sanotaan, että hän on Jumalan sana. Mutta yllättäen Jaakob ei tunnu tässä viittaavan varsinaisesti näistä kumpaankaan. Hän antaa kolme erilaista kuvaa siitä, mikä Jumalan sana on: Totuuden sana, istutettu sana ja vapauden täydellinen laki.

Totuuden sana on Jaakobin mukaan se, mikä uudestisynnytti meidät. Hän viittaa siis pelastukseemme ja sisäiseen muutokseemme suhteessa Jumalaan. Jumalan sana on luova ja vaikuttava. Se on Jumalan toimintaa meissä ihmisissä ja maailmassa.

Istutettu sana vie ajatuksemme maanviljelykseen. Sana on siis jotakin kätkettyä, mikä oikeissa olosuhteissa kasvaa ja tuottaa hedelmää. Tällaisena Jumalan sana ei ole pelkästään saarna tai Raamatun lukukappale. Se on myös osa kulttuuriamme ja perintöämme. Jotakin, minkä Jumala on asettanut meihin, ja joka vetää meitä Jumalaa kohti.

Vapauden täydellinen laki kuulostaa mahdottomuudelta. Eikö laki kuitenkin perustu siihen, että vapautta rajoitetaan? Etenkin uskonnollisessa mielessä ristiriita voi tuntua vieläkin suuremmalta, koska uskonnolliset käskyt voidaan kokea jopa normaalia elämää rajoittavana.

Laki ja säännöt tuovat oikein toimiessaan kuitenkin vapauden. Rajoittamalla mahdollisuuksia toimia vahingollisesti annetaan vapaus kukoistaa ja voida hyvin.

Totuuden sana, istutettu sana ja vapauden täydellinen laki voidaan tiivistää sanaan evankeliumi. Jumalan ilmoittama ilosanoma, hänen hyvä tahtonsa meitä ihmisiä kohtaan ja kutsu ottaa se vastaan.

Sana pitää ottaa vastaan

Toiseksi Jumalan sana pitää ottaa vastaan. Joku voisi kysyä, että eikö se oteta vastaan, kun se luetaan tai kuullaan. Jaakobilla on tässä hieman syvempi merkitys mielessä. Hän ei tarkoita vain pintapuolista vastaanottamista, vaan omaksumista ja ymmärtämistä.

Jumalan sana ei ole pelkkä ilmoitus, vaan se esittää myös haasteen, johon tulee reagoida. Jumala tarjoaa meille pelastusta, ojentaa kätensä, ja me voimme joko tarttua siihen tai kääntyä siitä pois. Jumala ilmoittaa meille itsensä, esimerkiksi sen, että hän on täydellisen hyvä ja kaikki hyvä tulee häneltä lahjana, kuten Jaakob kirjoittaa. Me voimme uskoa sen tai olla uskomatta.

Jumalan sanan vastaanottaminen ei ole pelkkää tiedon omaksumista. Esimerkiksi uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen osaamista ulkoa. Vaan se on myös sen ymmärtämistä. Mitä uskontunnustuksessa lopulta tunnustamme ja ketä ja mitä Isä meidän -rukouksessa rukoilemme.

Miten vastaanottaminen sitten tapahtuu? Jaakob antaa kaksi ohjetta. Ensimmäinen on hiljentyminen. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että olemme hiljaa. Puhumatta. Se tarkoittaa elämämme hiljentämistä. Taustamelun ja kaiken häiritsevän poistamista. Nykyaikana, kun elämämme täyttyy kaikenlaisella kiireellä ja monenmoista mölyä tulee kaikkialta ympäriltämme, on helppo olla kuulematta Jumalan sanaa tai ylipäätään olla huomaamatta mitään. Jumalan sana vaatii kuitenkin sitä, että voimme keskittyä siihen.

Toiseksi Jaakob ohjeistaa meitä olemaan Jumalan sanan äärellä tai lähellä. Silloin kiinnitämme siihen huomiota ja myös opimme parhaiten. Aivan samalla tavallahan, jos haluamme oppia tuntemaan jonkun henkilön, se onnistuu parhaiten olemalla hänen kanssaan ja tarkkailemalla häntä. Niinpä Jumalan sanan äärellä oleminenkin on Raamatun lukemista, erityisesti evankeliumien, joissa kerrotaan Jeesuksesta ja rukoilua.

Sanaa pitää noudattaa

Kolmanneksi ja edellisen luontevaksi jatkoksi, Jumalan sanaa pitää noudattaa. Kuten jo tuli ilmi, Jumalan sana ei ole pelkkää tietoa asioista, vaan se on myös käytännössä vaikuttavaa. Siinä missä kuuleminen on turhaa, jos kuulemaansa ei ymmärrä, on kuullun ymmärtäminen turhaa, jos se ei johda mihinkään.

Jumalan sanan kohdalla kyse ei ole pelkästä uskonnonharjoittamisesta, tai kuten joku voisi sanoa, muotomenoista. Sen pitäisi vaikuttaa jotakin konkreettista elämässämme. Jotakin hyvää.

Jaakob esittääkin aika rankan väitteen, että oikeaa ja puhdasta jumalanpalvelusta onkin oikeasti lähimmäisen rakastaminen ja heikoimmista huolen pitäminen. Kaiken kirjoittamansa rinnalla tämä väite on kuitenkin johdonmukainen.

Jaakob aloitti Jumalasta, joka taivaan tähtien isä ja kaiken todellisen hyvän antaja. Hän on uudestisynnyttänyt meidät luomistekojensa ensi hedelmäksi. Nämä luomisteot eivät viittaa kuitenkaan maailman syntyyn, vaan tulevaisuuteen. Jumala täydellisen hyvänä kärsii nähdä luomakuntansa ja sen asukkaiden kärsivän. Hän ei kuitenkaan aio katsoa vain sivusta, vaan hän aikoo luoda kaiken jälleen hyväksi. Sen hyvän ensimmäisenä tekona, hän on tuonut valtakuntansa maailmaan Jeesuksessa ja häneen uskovissa.

Jumalan sana, evankeliumi, on annettu meille kutsuna uskoa häneen. Usko Jumalaan ei kuitenkaan sisällä pelkästään sitä, että Jumala pelastaa minut, vaan se myös haastaa meitä toimimaan luomakunnan parhaaksi, jotta Jumalan hyvä tahto tapahtuisi.

 

Rukoillaan

Jeesus, opeta meitä kuulemaan sinua. Opeta meitä tuntemaan sinua. Anna myös sinun tuntemisesi vaikuttaa meissä tahtoa ja taitoa rakastaa lähimmäisiämme sekä auttaa tarvitsevia. Jeesus, kiitos kaikesta hyvästä, mitä olemme saaneet. Kiitos myös siitä, että tulit maailmaan lähellemme, synnyit ihmiseksi, jotta voisimme tuntea sinut.

Aamen

 -------------------------------------------------------------------------

Rukous saa paljon aikaan (Jaakob 5:13-20)

 Lapsena olin isälläni viikonloppuna ja yhtenä iltana teimme ruokaa. Ruokaa odotellessa aika kävi pitkäksi ja huomioni kiinnittyi karkkipussiin, joka oli päivällä ostettu kaupasta. Muistan, että se aiheutti minulle suunnatonta harmia. Halusin nimittäin karkkia, mutta en uskaltanut pyytää.

Moneen otteeseen kävin olohuoneessa keräämässä rohkeutta pyytämiseen vain jänistääkseni keittiön ovella. Pari kertaa taisin meinata avata jo suuni pyytämiseen, mutta ääntä ei tullut.

En oikeastaan tiedä, miksi pyytäminen oli sillä kertaa niin vaikeaa. Ehkä alitajuisesti ymmärsin, että en kuitenkaan saisi, koska ruokaa oli tulossa, enkä halunnut pettyä. En muista, mitä karkeille tapahtui. Söimmekö ne ehkä jälkiruuaksi? Niinpä muistoissani tuo karkkipussi on jäänyt avaamattomana lojumaan keittiön pöydälle, koska en uskaltanut pyytää sitä.

Näin aikuisena muisto tuntuu jopa vähän hassulta. Mitään pelättäväähän ei pyynnössä ollut ja olin kuitenkin sen verran vanha, että tuskin kiellosta syntyvä pettymyskään olisi ollut pitkäaikainen. Ehkä tosiaan ruuan jälkeen olisin saanutkin karkkia.

Tekstissämme Jaakob puhuu rukouksesta ja kehottaa rukoilemaan kaikissa tilanteissa rohkeasti.

Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. Elia oli samanlainen ihminen kuin me. Hän rukoili hellittämättä, ettei sataisi, eikä maa saanut sadetta kolmeen ja puoleen vuoteen. Ja kun hän taas rukoili, taivas antoi sateen ja maa tuotti jälleen hedelmää.

Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja toinen ohjaa hänet takaisin, niin tietäkää tämä: joka palauttaa syntisen harhatieltä, pelastaa hänet kuolemasta ja peittää paljotkin synnit. Jaakob 5:13–20

Jaakobin opetus rukouksesta kulkee samoilla linjoilla kuin Paavalillakin ja hänen sanoin sen voisi tiivistääkin: rukoilkaa aina. Opetuksessaan Jaakob esittelee rukouksen eri puolia. Hän ei varsinaisesti kerro, mitä vaikutuksia rukouksella on muuten kuin todeten, että sillä on paljonkin vaikutusta.

Rukoilkaa

1. Yksityisesti

Ensiksi Jaakob antaa ohjeeksi vaivaan rukouksen. Vaivan tai kärsimyksen luonnetta Jaakob ei avaa, joten se on ymmärrettävä yleiseksi. Se kattaa siis yhtä lailla yleiset elämän vastoinkäymiset ja onnettomuudet kuin sairaudenkin.

Vaikka Jaakob ei erityisesti sano, että rukouksella kärsimyksen edessä olisi vapauttava vaikutus, se hänellä on varmasti mielessä, kun lukee katkelman kokonaisuutena. Mutta ehkä hän ajatteli, että rukouksen vaikutus voi olla niin monenlainen, että hän ei halua ruveta sitä tässä kohtaa käsittelemään. Pelkkä kehotus rukoilla riittää.

Mutta yleisesti Raamatun pohjalta, kuten tämän tekstin kohdallakin ja varmasti omasta kokemuksestakin, voimme päätellä joitakin vaikutuksia. Ensimmäinen on tietenkin se, että saa suoran avun vaivaan. Apu voi tulla yliluonnollisesti tai luonnollisesti. Toiseksi rukous voi tuoda kärsimyksen keskelle lohdutusta. Aina ongelmamme eivät katoa rukouksenkaan myötä, mutta rukous voi helpottaa ja Jumala voi sen kautta antaa meille tilanteeseen rauhan.

Kolmanneksi rukous voi antaa meille välineitä kärsimyksen kestämiseen. Jotkin elämämme ongelmat ovat sellaisia, että ne vain täytyy elää läpi. Esimerkiksi Paavalia vaivasi pistimeksi kutsumansa asia, jota hänen tuli vain kestää. Jumala ei ottanut pistintä pois, mutta rukous antoi Paavalille voimaa kestää se ja elää sen kanssa.

Rukouksen vastaparina Jaakob kehottaa kiittämään, jos asiat ovat mallillaan ja mieli on hyvä. Hän kehottaa erityisesti laulamaan, mutta vähemmän musikaalinen voi myös muuten kiittää.

Tämä puoli on tärkeä muistaa, sillä rukous ei ole vain pyytämistä tarpeisiin, vaan monipuolisempaa yhteyttä Jumalaan. Näin ollen se sisältää myös Jumalan ylistämisen. Huomion arvoista tässä on se, että Jaakob ei kehota laulelemaan kiitoslauluja kärsimyksen keskellä. Toki sekin voi jotakuta auttaa, mutta toisen mielestä se voisi tuntua ahdistavalta, kun ei aidosti koe olevansa kiitollinen.

Kiitoksellakin on merkityksensä. Siinä tietenkin annamme Jumalalle kunnian hyvästämme. Mutta siihen pätee myös sanonta ”jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”. Jumalaa kiittäminen ja ylistäminen, kun olemme hyvällä mielellä, vahvistaa uskoamme ja suhdettamme häneen.

2. Yhdessä: Esirukous ja öljyllä voitelu

Jaakob etenee ja nostaa yksityisen rukouksen rinnalle esirukouksen. Tässä lähtökohtana on kärsivä ja rukousta tarvitseva. Ilmeisesti Jaakobilla on mielessään henkilö, joka on jo melko heikossa kunnossa sairauden vuoksi, eikä voi itse mennä pyytämään rukousta puolestaan.

Sinällään avun tarvitsijan kunto ei ole se pääasia, vaan se, että voimme pyytää myös muilta apua rukouksessamme. Meidän ei tarvitse jäädä yksin.

Tässäkään Jaakob ei kerro vaikuttaako useamman rukoilijan rukous enemmän, kuin jos rukoilen yksin. Ehkä, ehkä ei. Mutta yhdessä rukoilemisella ja esirukouksellakin on kuitenkin vaikutuksensa.

Ensinnäkin siinä korostuu yhteys. Kärsijä kokee, että ei ole tilanteessa yksin, vaan muut tukevat häntä. Toisten myötätunto lohduttaa ja auttaa jo itsessään. Lisäksi yhdessä rukoilu vahvistaa rukoilijoita itseään, vaikka se ei sinällään rukouksen tehoon lisää toisikaan.

Jaakob lisää rukoukseen myös öljyllä voitelun. Öljy ei ole tässä vain symboli, vaan ihan vaikuttava asia. Vaikka öljyllä voitelu ei olekaan meillä varsinainen sakramentti, sen toimintaperiaate on sama. Tällaiset käsin kosketeltavat asiat tekevät uskon ulottuvuuksista konkreettisia ja meidän on helpompi tarttua niihin ja sitä kautta osaamme myös helpommin ottaa vastaan Jumalan apua.

3. Ja tunnustakaa synnit

Vieläkin Jaakob etenee. Hän lisää vielä rukouksen päälle syntien tunnustamisen. Jaakob ei lähde tässä luomaan oppia, että sairaudet johtuisivat synnistä. Hän kirjoittaakin, että jos tai vaikka sairas olisi tehnyt syntiä, hän paranee ja saa synnit anteeksi. Eli Jaakobin näkökulmasta sillä ei ole suurta merkitystä, mikä sairauden on aiheuttanut, rukous auttaa joka tapauksessa.

Syntien tunnustaminen rukouksen yhteydessä on kuitenkin hyvä tapa. Ja tässä ei kyse ole pelkästään rukouksen kohteesta, vaan myös rukoilijasta. Rukoushan voi olla aika heikkoa, mitä kauempana Jumalaa elää ja mitä paatuneempi on. Ei välttämättä tule edes mieleen, että rukous voisi auttaa itseä saati toisia.

Syntien tunnustaminen ja anteeksiantaminen voivat auttaa myös sinällään esimerkiksi sairasta. Tunnon puhdistaminen helpottaa oloa ja voi auttaa ihan fyysisestikin. Jatkuva salailu ja synnintuntohan aiheuttavat meissä stressiä, mikä taas voi edesauttaa sairauden puhkeamisessa.

Toisaalta on myös se mahdollisuus, että sairaus tai jokin ongelma johtuukin synnistä. Tai toisinaan Jumala kieltäytyy vastaamasta, koska meillä on jokin synti. Silloinkaan sairautta tai vastaamattomuutta ei pidä nähdä rangaistuksena, vaan enemmänkin Jumalan herättelynä, joka johtaa parannukseen.

Sekä rukoilijan että rukoiltavan synnintunnustus ja myös Jaakobin viittaus uskossa lausuttuun rukoukseen kertookin sitten siitä, mikä rukouksessa on se varsinainen vaikuttava ainesosa. Ei meidän ihmisten hyvyys tai kyvyt, vaan Jumala. Juuri se on Jaakobin ajatuksena hänen esimerkissään Eliasta.

Koska vanhurskaan rukous voi paljon

Jaakobin rukousopetuksen ydin on jakeen 16 loppuosa: ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.” Lause kuvastaa uskoa ja kertoo paljon rukouksesta. Mutta olemmeko ymmärtäneet tätä oikealla tavalla?

Jaakobin esimerkki, joka avaa tätä väitettä, on profeetta Elian elämä. Hän oli, kuten Jaakob sanoo, samanlainen ihminen kuin me. Jokainen meistä voisi olla siis Elian tilalla, eikä lopputulos olisi kovinkaan erilainen. Tätä voi olla vaikea uskoa.

Mutta kuitenkin Elia tosiaan oli samanlainen ihminen kuin me. Toki hän oli Jumalan kutsuma profeetta, mutta tämä kutsu ei perustunut Elian erikoisiin kykyihin. Elian kautta tapahtui monenlaisia ihmeitä ja hän osoitti suurta uskoa Jumalaa kohtaan. Mutta hänen elämäänsä mahtui yhtä lailla myös epäonnistumisia ja hänenkin elämässään oli aikoja, jolloin usko tuntui loppuvan ja tilanne näytti toivottomalta. Silti Jumala kantoi häntä ja kohtasi hänet hiljaisessa tullessa Hoorebilla.

Vastaus Elian rukouksiin ja vastaus meidän rukouksiimme tulee Jumalalta. Siksi Jaakob saattoi sanoa, että vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. Vanhurskas ei tässä tarkoita, että olisimme erinomaisen pyhiä, vaan sitä, että uskomme Jumalaan ja laitamme luottamuksemme häneen. Hän on vanhurskautemme ja vanhurskauttajamme.

Rukousvastauksien saamiseen ei ole mitään patenttivastausta, mutta voimme siitä huolimatta rukoilla uskoen, että Jumala on enemmän kuin kykenevä vastaamaan.

 ----------------------------------------------------------------------------

 

Jobin postia

Kaikki tuntenevat sanonnan Jobin postia. Se on nimitys epätoivotuista, ikävistä uutisista. Sanonnan alkuperä on Raamatussa, siinä, kun viestinviejät tulevat tuomaan Jobille uutisia hänen onnettomuudestaan. Job on jäänyt elämään ihmisten puheisiin epätoivottuina uutisina.

Jobin kirja on varmasti monia mietityttävä kirja. Jollekin se voi olla jopa aika pelottava. Kirja käsittelee kysymystä, mitä todennäköisesti jokainen joutuu joskus miettimään: miksi? Miksi pahaa tapahtuu? Miksi pahaa tapahtuu viattomille ja hyville? Miksi pahaa tapahtuu minulle?

Koska Jobin kirja on Raamatussa, saatamme ainakin tiedostamattamme odottaa, että kirja vastaa näihin kysymyksiin. Että sieltä löytyy Jumalan antama taivaallinen vastaus, joka hiljentää jokaisen miksi-kysymyksen. Ja ehkä joku myös on näin kokenut.

Mutta mitä Jobin kirja lopulta vastaa? Otetaan selvää.

Eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen. Myös Saatana oli heidän joukossaan. Herra kysyi Saatanalta: "Mistä sinä tulet?" Saatana vastasi: "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita." Herra kysyi: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa."

Saatana vastasi Herralle: "Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!"

Herra sanoi Saatanalle: "Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta häneen itseensä et saa koskea." Sitten Saatana lähti pois Herran edestä. Job 1:6-12

Jobin kirja on runoteos ja näytelmän omainen. Sitä on myös luettava sellaisena. Sen tarkoitus ei siis ole tehdä teologiaa Jumalasta ja taivaallisista asioista, vaan siinä pohditaan kärsimyksen kysymystä. Miksi pahaa tapahtuu?

Kirja koostuu käytännössä kahdesta osasta. Kehyskertomuksesta, jossa näennäisesti kerrotaan Jobin kärsimyksen todellinen syy ja pääosasta, jossa Job ystävineen pohtii kärisimyksen ongelmaa. Kehyskertomuksessa annetaan kuva, että Jumala lyö Saatanan kanssa vetoa.

Näyttää siltä, että kärsimyksemme ja vaikeutemme ovat taivaallisen uhkapelin ja viihteen elementtejä. Kärsimystemme syynä on jopa Jumalan turhamaisuus, kun hän yrittää todistella erinomaisuuttaan Saatanalle Jobin uskollisuudella.

Mutta kertooko Jobin kirja sitten jotain oleellista Jumalasta ja taivaallisista? Kun luemme Raamattua kokonaisuutena, saamme hyvin erilaisen kuvan. Jumala on luojamme, joka rakastaa meitä ja haluaa meille hyvää. Hän ei käytä meitä pelinappuloina, mitä Jobin kirja tuntuu vihjaavan.

Kehyskertomuksellakin on merkityksensä, johon palaamme myöhemmin. Varsinainen huomiomme tulisi kuitenkin olla Jobin kärsimyksessä ja siinä, miten hän suhtautuu niihin, sillä se ohjaa huomiomme varsinaiseen kysymykseen kärsimyksestä.

 

Jos minä puhun, ei tuska hellitä.

Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.

Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin.

Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.

Sinä tartuit minuun tiukasti:

minun sairauteni nousi syyttämään,

se todistaa minua vastaan.

Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua,

se kiristelee minulle hampaitaan.

Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.

Suu ammollaan he tuijottavat minua,

pilkkaavat, lyövät poskelle,

yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.

Jumala jätti minut raakalaisten armoille,

hän työnsi minut roistojen saaliiksi.

Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta,

ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi

ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.

Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani,

säälimättä hän lävisti munuaiseni

ja vuodatti sappeni maahan.

Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen,

hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.

Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen,

puin sen paljaalle iholleni.

Olen painanut kasvoni maahan.

Kyynelet polttavat poskiani,

kuoleman varjo pimentää silmäni,

vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.

Job  16:6-17

 

Jobin kirja on erinomainen esimerkki surun kokemisesta. Tavallaan se antaa meille esikuvan tai ainakin luvan aidosti ja kokonaisvaltaisesti kokea surua, kun sellaista on. Job esitellään lukijana erittäin hurskaana ja uskovaisena ihmisenä. Siitä huolimatta hän onnettomuuden kohdatessa tuo surunsa ilmi.

Hän ei peittele oloaan. Hän ei myöskään pyri selvittämään asiaa kieltämällä se koettamalla ajatella positiivisia ajatuksia tai kiittämällä Jumalaa. Vaikka alussahan Job kyllä vielä kiittää Jumalaa, mutta kärsimysten kasvaessa hänenkin sietokykynsä lakkaa.

Job rupeaakin syyttämään Jumalaa. Hän toivoo omaa kuolemaansa ja sanoo Jumalan olevan epäoikeudenmukainen, koska hän aiheuttaa tai sallii tällaisia kärsimyksiä. Jobin vuodatusten lukeminen voi olla hämmentävää ja jopa vaikeaa. Hyvin mahdollisesti saattaa mieleen nousta samanlaisia vastauksia kuin Jobin ystävilläkin.

Kaikessa valituksessaan Job vaikuttaa jopa katkeralta. Katkeruutta pyritään nykyaikana välttelemään kaikin keinoin ja pidetään sitä pahana. Katkeruus on toki huono asia, jos jäämme siihen, mutta se voi olla myös osa surun käsittelyä. Tässä Jobin kirja onkin hyvä, Job päästää kaiken ulos peittelemättä mitään.

Surun kokemisen lisäksi Job on hyvä esimerkki surijan kohtaamisesta. Se onkin tavallaan opas sielunhoitoon. Tosin siinä lähestytään asiaa enemmänkin sen kautta, miten ei kannata surevaa lähteä lohduttamaan. Mutta yhtä kaikki Jobin ystävien lohdutukset kuulostavat tutulle ja ovat sellaisia, mihin on helppo yhtyä. Ehkä Jobia lukiessa onkin tullut mietittyä, että mitä väärää nyt näissä on. Ehkä osa on vähän huonoja neuvoja, mutta ei kai kaikki.

Loppujen lopuksi Jobin saamat neuvot ja lohdutukset ovat tyhjiä lauseita ja jopa syyllistämistä. Ne johtavat siihen, että Jobin ahdistus vain syvenee, koska hän kokee, että häntä ei ymmärretä.

Jobin ja hänen ystäviensä dialogi kertookin aidon kuuntelemisen, ymmärtämisen ja kohtaamisen tärkeydestä. Tässä se kaikki peittyy teologisten oppilauseiden, korupuheiden ja kikkojen alle. Aivan samalla tavalla mekin saatamme reagoida, kun emme tiedä, miten läheisen suruun tulisi suhtautua.

Silloin Job sanoi Herralle:

 -- Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun

vallassasi

eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton

sinun toteuttaa.

Sinä kysyit: "Kuka on tämä,

joka näin peittää minun tarkoitukseni

mielettömillä puheillaan?"

Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä

asioista, joita en käsitä --

ne ovat minulle liian ihmeellisiä.

Sinä sanoit: "Kuuntele nyt, kun minä puhun.

Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat."

Vain korvakuulolta sinut tunsin.

Nyt ovat silmäni nähneet sinut.

Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa. Job 42:1-6

Jobin kirjan suurin kysymys on ”miksi joudumme kärsimään”. Sitä kysyy Job ja siihen hänen ystävänsä koettavat huonolla menestyksellä vastata. Kirjan nerokkuus on kuitenkin siinä, että se ei anna lainkaan vastausta kysymykseen.

Tämä korostuu kirjan kehyskertomuksessa. Kärsimys tuntuu olevan vain sattumanvaraista ja kaoottista peliä. Jumala taas näyttää olevan ihan pihalla kysymyksestä, kun hän ilmestyy Jobille vastatakseen hänelle ja kehuskelee vain luomistyönsä ja luomakunnan ihmeitä.

Mutta siinä se vastaus tavallaan onkin. Se on osallaan Jumalan suuruudessa ja käsittämättömyydessä. Tavallaan vastaus on: pahaa vain tapahtuu. Se ei ole rangaistus synneistämme tai opetus, joka rikastaa elämäämme, eikä jumalten välinen vedonlyöntikään.

Jumala on aina suurempi. Kun kärsimme, olemme toivottomia, kun vastausta ei yksinkertaisesti ole. Jumala on suurempi. Ja se antaa meillekin luvan olla surullisia, vihaisia ja ymmällään. Se antaa meille luvan näyttää sen ja kokea sen.

Job näyttää meille kärsimyksessään, että oikotietä onneen ei ole. Edes suunnaton usko ja hurskaus eivät varjele meitä elämän onnettomuuksilta. Elämä ei ole läheskään aina oikeudenmukaista ja kaikkea voi tapahtua kaikille. Jopa uskoville, Jumalaa lähellä eläville.

Lopullisen onnen suhteen ainoa toivo on Jumalassa ja hänen valtakunnassaan. Jumalakin tunnustaa, että maailma on rikki ja epäoikeudenmukainen. Mutta ilosanoma, evankeliumi, on se, että hän korjaa kaiken.

Kaiken jälkeen, lopulta, tulee ilo, rauha ja lepo. Jobin tavoin saatamme päästä kokemaan sitä vähän jo tässä elämässä.

 -----------------------------------------------------------------------

Kolme ominaisuutta, jotka jokaisella kristityllä tulisi olla

 Uskonelämässä on eri puolia ja niihin liittyy erilaisia ihanteita. Yksi tällainen osa-alue on evankeliointi ja siihen liittyvä ihanne on se, että kaikki olisivat jonkinlaisia tehoevankelistoja.

Niin ei kuitenkaan ole. Olemme erilaisia ja meillä kaikilla on erilaisia lahjoja. Siksi tapamme evankelioidakin ovat erilaisia. Tällä kertaa tarkastelemme vähän eri puolia evankelioinnista ja asioita, joita me kaikki voimme tehdä.

 1. Jokaisen kristityn tulisi olla rukoilija

Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. 1. Tim. 2:1–4

Kaikki lähtee rukouksesta. Usko Kristukseen on suhde ja rukous on tuon suhteen ylläpitämistä. Rukous on siis paljon muutakin kuin asioiden pyytämistä, kun meitä vaivaa jokin tai olemme jotakin vailla. Rukouksessa vahvistamme uskoamme ja erityisesti yhteinen rukous on yksi seurakunnan peruspilareista. Emme kokoonnu yhteen vain toistemme vuoksi, vaan myös kohtaamaan Jumalaa.

Rukous on myös toimintaa. Rukouksella voimme valmistella ja valmistautua asioihin. Rukouksessa voimme osallistua muiden, esimerkiksi lähetystyöntekijöiden, työhön. Rukous on siis toimimista muiden puolesta. Tässä Timoteuskirjeen kohdassa Paavali korostaakin juuri sitä, että meidät on kutsuttu esirukoilijoiksi.

Rukoustemme kohteena tulisi olla kaikki. Erityisesti Paavali mainitsee vallanpitäjät, jotta maamme voisi hyvin ja voisimme elää ja toimia vapaasti. Tietenkin esirukousten kohteisiin mahtuvat myös läheisemme.

Esirukouksella on tärkeä paikkansa myös evankelioinnissa. Rukoilemme, että sanoma Jumalasta tavoittaisi mahdollisimman monet suotuisaan hetkeen, niin että he tulisivat uskoon. Tähän liittyen esivallan puolesta rukoukseen liittyy ajatus siitä, että saamme vapaasti harjoittaa uskoamme, mikä on tärkeää.

Paavali sanoo myös, että tällainen esirukous on Jumalalle mieluista, koska hän tahtoo, että kaikki pelastuisivat. Rukous toisten hyvinvointinnin ja pelastuksen puolesta on yksi niistä rukousaiheista, joista tiedämme varmasti, että se on Jumalan tahdon mukaista ja siksi hän myös tahtoo sellaiseen rukoukseen vastata.

Rukous on myös ehkä omalla tavallaan helpoin tapa olla viemässä Jumalan valtakuntaa eteen päin. Sitä voivat tehdä kaikki ikään ja fyysiseen kuntoon katsomatta. Ja vaikka Jumala kutsuu jokaista erilaiseen tehtävään, niin että yhden kutsumuksena voi olla erityisesti rukous ja toisella vaikkapa evankeliointi, rukous on myös jotakin, johon meitä kaikkia kutsutaan niin yhdessä seurakuntana kuin yksittäinkin.

 

2. Jokaisen kristityn tulisi olla tuoja

Toinen näistä, jotka kuulivat Johanneksen sanat ja lähtivät seuraamaan Jeesusta, oli Andreas, Simon Pietarin veli. Hän etsi ensiksi käsiinsä veljensä Simonin ja sanoi hänelle: "Me olemme löytäneet Messiaan!" -- se merkitsee: Voidellun. Andreas vei hänet Jeesuksen luo. Jeesus katsoi häneen ja sanoi: "Sinä olet Simon, Johanneksen poika. Nimesi on oleva Keefas" -- se merkitsee: Kallio. Joh. 1:40–42

Rukouksen lisäksi jokaisen uskovan tulisi olla myös tuoja. Emme kaikki ole kutsumukseltamme evankelistoja, mutta Jeesuksen antama lähetyskäsky koskee silti meitä kaikkia. Ja vaikka emme olisi erityisesti evankelistoja, voimme kertoa Jeesuksesta niille, joita tapaamme.

Evankeliointi ei myöskään ole vain esimerkiksi traktaattien jakamista ja hengellisten fraasien kertomista kadunkulmassa. Evankeliointi on ennen kaikkea elämistä ihmisten parissa normaalisti ja kokemusten jakamista. Meillä kaikilla on omat elinpiirimme, olemme tekemisissä tiettyjen ihmisten kanssa työn, harrastusten tai opiskelun puitteissa. Ja niissä myös hengelliset asiat tulevat usein puheeksi.

Eikä uusissa tilanteissa tarvitse heti ensimmäisenä olla ilmoittamassa, että on uskossa ja Jumala tahtoo myös teidän kaikkien uskovan. Paitsi jos sellainen tulee itseltä luonnostaan. Yleensä se oma usko kuitenkin tulee esille jossakin vaiheessa ihan luonnollisesti ja oma elämä sekä toiminta puhuvat myös puolestaan.

Tutkimusten mukaan aito ystävyys onkin paras evankeliointikeino. Ystävyys luo luottamusta, herättää mielenkiintoa ja madaltaa myös kynnystä uskonasioita kohtaan. Ehkä monikin on kuullut jonkun tuttavan sanovan, että pitää uskovia enemmän tai vähemmän hulluina, mutta juuri sinä olet ihan fiksu.

Eikä evankeliointi loppujen lopuksi tarvitse mitään ihmeellisiä taitoja. Kuten jo tuli mainittua, niin usein riittää sekin, että elää elämäänsä ihmisten parissa ja väistämättä he rupeavat kyselemään jossakin vaiheessa. Lisäksi voi esimerkiksi pyytää ystävää tai tuttua mukaan seurakuntaan. Etenkin, jos siellä on jokin erikoistilaisuus, jolloin kutsu voi olla luontevampi.

Tämä Johanneksen evankeliumin kohta kuvaa, miten luontevasti sellainen tilanne voi mennä. Andreas ei kummemmin tiennyt vielä oikein mitään, mutta siitä huolimatta hän osasi kutsua ihmisiä tulemaan. Me voimme tehdä samoin ja kutsua ystäviämme: ”Tule itse katsomaan.”

 

3. Jokaisen kristityn tulisi olla kertoja

Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät. 2. Tim. 4:5

Edelliseen liittyen meidän tulisi myös kertoa evankeliumi. Kuten on jo todettu, kaikki eivät ole kutsumukseltaan evankelistoja. Kaikilla on myös erilaisia lahjoja ja kykyjä. Siksi kertominenkin tarkoittaa erilaisia asioita eri ihmisille. Toiselle se voi tarkoittaa perinteistä evankeliointia, että ottaa yhteyttä tuiki tuntemattomiin ja alkaa kertoa heille Jeesuksesta. Suurimmalle osalle meistä se tarkoittaa kuitenkin muuta.

Ensinnäkin kertomisen tavat voivat vaihdella. Kertominen voi olla sanallista tai sanatonta. Toimintamme, käytöksemme ja koko elämämme on viesti. Siksi on tärkeää, että elämme uskovina tavallista elämää ihmisten keskellä mitä moninaisimmissa paikoissa. Yhteyksiä ihmisiin tulee tietenkin työssä tai koulussa, mutta ehdottomasti kannattaa myös lähteä mukaan harrastusryhmiin, jotka kiinnostavat itseä tai vaikkapa työväenopiston kursseille. Pääasia on, että on siellä, missä luontevimmin tulee oltua. Ja siellä se kertominenkin, todistaminen, jos sitä haluaa sellaiseksi kutsua, tapahtuu luonnollisimmin.

Evankelioinnissa ei kannata tuputtaa tai tyrkyttää, vaan mennä enemmänkin kuulijan ehdoilla. Jeesuskin aloitti usein keskustelun ihan arkipäivän asioista. Esimerkiksi tavatessaan samarialaisen naisen kaivolla, hän pyysi vettä janoonsa. Se oli luonnollinen tapa puhutella vierasta ja toisaalta palveluksen pyytäminen loi toiselle osapuolelle myös olon, että hän voi olla avuksi, jolloin hän myös mielellään kuuli, mitä Jeesuksella oli sanottavaa.

Evankelioinnin ei tarvitse myöskään olla mitään teologisten oppilauselmien kertomista tai jonkin uskoontulosysteemin noudattamista. Se on oikeasti aika suurelta osin sitä, että olemme ihmisten keskuudessa avoimesti uskovina ja vastaamme, kun kysytään ja ehkä toisinaan, kun tulee hyvä tilaisuus, kutsumme myös seurakuntaan.

Siis kertoa voi, kun asia tulee puheeksi tai kysytään. Eikä siinä tarvitse vakuutella tai todistella, vaan oman kokemuksen kertominen on täysin riittävä. Niinpä tämä Timoteuskirjeen kohtakin on hyvä ohje: elä elämääsi, niin että pysyt järkevänä kaikissa tilanteissa, kestät erilaiset vaivat, kerrot Jeesuksesta, kun tulee mahdollisuus ja olet tunnollinen. Silloin koko elämästäsi tulee julistus. Ihmiset huomaavat, että vaikka olet uskova, et olekaan mikään sekopää. He näkevät, että sinulla on samanlaisia vaikeuksia kuin heilläkin, mutta et peittele niitä. Olet avoin uskossasi, mutta et tuputtava ja olet myös luotettava.

 

Tämä kaikki on haasteemme. Emme ehkä ole kaikkea tätä, emme ainakaan kaiken aikaa, mutta voimme pyrkiä siihen ja etsiä tapoja elää elämäämme niin, että nämä eri osa-alueet toteutuvat luonnostaan.

Tärkeää on muistaa se, että että emme vertaile itseämme toisiin. Olemme kaikki erilaisia erilaisine lahjoinemme ja kutsumuksinemme. Tärkeää on siis löytää se oma paikka elämässä ja oma tapa elää uskoaan todeksi. Tärkeintä on se, että olemme aidosti sitä, mitä olemme, sillä se vakuuttaa ihmiset kaikkein parhaiten.

Siispä otetaan kaikki haasteeksi itsellemme, että jatkossa pyrimme rukoilemaan ihmisten puolesta. Ota erityisesti muutama henkilö, joiden puolesta rukoilet, että he löytäisivät Jumalan.

Pyritään myös kutsumaan ihmisiä mukaamme seurakuntaan. Ja kerrotaan uskostamme sekä Jeesuksesta ihmisille, kun saamme siihen tilaisuuden.

Ja katsotaan, mihin Jumala meidät johdattaa.

 -----------------------------------------------------

Miten käytän rahaa?

Raha on asia, joka koskettaa kaikkia elämämme osa-alueita. Siksi se liittyy myös hengelliseen elämään. Samaan aikaan raha on myös asia, joka herättää tunteita ja ristiriitoja. Seurakunnissa saatamme suhtautua rahaan työvälineenä, Jumalan siunauksen välikappaleena tai yksityisasiana. Jonkun mielestä kirkossa ei saisi puhua rahasta. Toisen mielestä siitä pitäisi puhua enemmän.

Mitä mieltä asiasta onkaan, niin seurakuntaelämässäkään ei voi välttyä rahalta. Toisaalta, jos haluamme omistaa elämämme Jumalalle, niin siihen kuuluu myös taloudellinen puoli. Itse asiassa kolehdin kerääminen jumalanpalveluksessa on kiinteä osa itse jumalanpalvelusta. Se ei ole maksu esityksestä tai varsinaisen ohjelman katkaiseva mainoskatko. Kolehdissa pääsemme palvelemaan Jumalaa osallistumalla myös taloudellisesti hänen työhönsä.

Mutta miten rahaan sitten pitäisi oikeastaan suhtautua? Mitä sillä pitäisi tehdä? Onneksi John Wesleyllä oli vastaus tähän. Hän nimittäin ohjeisti ensimmäisiä metodisteja ohjeella: Ansaitse kaikki, mitä voit. Säästä kaikki, mitä voit. Anna kaikki, mitä voit. Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä?

Ansaitse kaikki, mitä voit.

”Johanna, jonka aviomies Kuusas oli Herodeksen korkeita virkamiehiä, sekä Susanna. Lisäksi oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.” Luuk. 8:3

Wesley oli selvästi sitä mieltä, että kristityn ei tarvitse olla köyhä tai siihen liittyen tyytyä matalapalkkaiseen työhön. Hän itse oli hyvinkin yrityshenkinen ja kannusti muitakin siihen. Wesley kuitenkin näki samaan aikaan sen, että rikkaus on aina lahja Jumalalta, jota tulisi käyttää hänen valtakuntansa hyväksi. Siitä puhumme myöhemmin.

Luukkaan evankeliumin katkelmamme osoittaa, että Jeesus otti myös seuraajikseen rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Hän ei selvästikään kehottanut heitä antamaan kaikkea omaisuuttaan pois, kuten rikkaan nuorukaisen tapauksessa. Ilmeisesti nämä häntä seuraavat rikkaat naiset tukivat Jeesusta varoillaan vapaaehtoisesti ja oma-alotteisesti.

Toisaalta Raamatun opetuksen mukaan elintasoon tyytyminen ja itse elintasokin voi olla kutsumus. Jotkut on kutsuttu rikkaiksi ja jotkut köyhiksi. Joillakin Jumalan kutsu vaatii sen, että on jompaa kumpaa. Nykyäänkin on yrittäjiä, jotka kokevat kutsukseen tukea erilaisia kristillisiä työmuotoja ja tämän vuoksi he toimivat yritysmaailmassa ja pyrkivät tienaamaan paljon. Vastaavasti on monia, esimerkiksi lähetystyöntekijöitä, jotka ovat antaneet kaiken pois ja elävät vaatimattomissa oloissa.

Eri elintasoissa eläminen voi vaatia myös oppimista. Esimerkiksi Paavali kertoi, että hän nimenomaan oli oppinut elämään erilaisissa olosuhteissa työnsä vaatimusten tähden. Hän pystyi elämään tietenkin yltäkylläisyydessä. Ei ole mikään automaatio, että osaisi elää yltäkylläisyydessä. Rikkaus voi tuoda monenlaisia ongelmia, murheita ja vaikeuksia. Paavali pystyi elämään myös niukkuudessa ja kurjuudessa.

Vaikka Wesley kehotti ansaitsemaan kaiken, mitä voi, ansaitsemisella on kuitenkin sääntönsä. Emme kuitenkaan saa ansaista millä keinolla tahansa. Selvää on tietenkin se, että emme saa paisuttaa rahapussiamme varastamalla. Mutta ansaitsemisessa pitää kiinnittää huomiota muuhunkin. Vaikka jokin työ tai tulonlähde olisi laillinen, ei se silti välttämättä ole oikein.

Ensinnäkään emme saa ansaita hyötyä toisten kustannuksella niin, että riistämme heitä. Raamattukin on tässä selvä: sen mukaan työmiehelle tulee ehdottomasti maksaa kunnon palkkaa ajallaan, etenkään köyhiä ei saa riistää perimällä heiltä suhteettomia korkoja ja myymisessäkin tulee olla vastuullinen. Emme myöskään saa ansaita riistämällä tai tuhoamalla luontoa. Tässäkin Raamattu on selvä: yhtä lailla kuin ihmisille, myös eläimille kuului hyvä kohtelu ja jopa viikkovapaa eikä maatakaan saanut tehoviljellä.

Wesley jatkaa ohjettaan ansaitsemisesta.

Säästä kaikki, mitä voit.

Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. 14 Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Luukas 15:13–14

Säästämisellä Wesley tarkoitti ennen kaikkea järkevää taloudenhoitoa. Jeesuksen tuhlaajapoikavertaus on hyvä ääriesimerkki siitä, mitä voi käydä etenkin silloin, kun yhtäkkiä rikastumme. Kaikki järki lähtee, elämme kuin viimeistä päivää ja päädymme jopa köyhemmiksi, mitä olimme ennen rikastumista. Riippumatta varallisuudesta rahankäyttöä pitää opetella ja löytää toimivat tavat elää.

Tämä ohje ei tarkitse, että pitäisi vain säästää ja siksi elää kituutellen hankkien vain ehdottoman tarpeelliset. Ennemminkin tämä tarkoittaa sitä, että ei elä tuhlaillen. Varsinkin nykyaikana meidän on helppo pistää vaikka koko kuukauden palkka menemään hetkessä. Ostettavaa ja rahareikiä olisi vaikka kuinka paljon. Osa niistä on tietenkin välttämättömiä. Täytyyhän meidän vähintäänkin asua jossakin, syödä päivittäin ja pukeutua, eikä näistä mikään ole välttämättä aina halpaa.

Tietenkin, jos ajattelemme John Wesleytä, niin hän todennäköisesti todella tarkoitti kehotuksellaan juuri sitä. Kaikki ja kaikessa pitäisi pyrkiä säästämään. Mutta ohjetta ei kuitenkaan kannata ottaa sellaisenaan, sillä hänen lahjansa oli elää vähällä ja äärimmäisen vaatimattomasti. Meidän ei siis tarvitse säästämisessä mennä samaan ääripäähän, mitä Wesley tavoitteli, mutta voimme tosiaan ottaa hänestä oppia.

Kuten jo mainittiin, ensi sijassa tämä kehotus tarkoittaa järkevää taloudenhoitoa. Siihen liittyy se, että olemme taloudellisesti vastuussa itsestämme ja läheisistämme. Ei ole esimerkiksi järkevää tai edes Wesleyn ohjeen mukaista antaa koko omaisuuttaan pois ja joutua sitten elämään kodittomana kerjäläisenä kadulla ja jättää ehkä jopa sen vuoksi velat maksamatta. Varsinkin, jos meillä on perhettä, olemme vastuussa myös heistä. Vanhemmat eivät voi säästää lapsen kustannuksella.

Toiseksi tähän kehotukseen liittyy se, että kulutuksemme on eettistä, mietimme, mikä on oikein. Toisin sanoen emme ostele turhia asioita hetken mielijohteesta. Vältämme huonolaatuisia tuotteita, jotka hetken kuluttua pitää heittää pois. Ja tietenkin tähän liittyy sekin, että mietimme ostostemme vaikutuksia laajemmin. Kuka ja missä tuotteen on tehnyt? Minne se joutuu, kun luovun siitä? Esimerkiksi halpavaatteissa käytetään usein huonolaatuisia materiaaleja ja ne tehdään äärimmäisen halvalla huonoissa, jopa hengenvaarallisissa olosuhteissa. Monissa tuotteissa on myös muovia, mikä voi hyvinkin päätyä luontoon tuhoamaan sitä.

Säästäminen ei siis ole vain sitä, että emme kuluta rahaa, vaan säästämme myös luontoa ja hyvinvointia. Mutta Wesley ei päättänyt tähänkään, vaan jatkaa ohjeissaan.

Anna kaikki, mitä voit.

Muuan Ananias-niminen mies myi yhdessä vaimonsa Safiran kanssa maatilan, 2 mutta pani vaimonsa tieten osan kauppahinnasta syrjään. Loput hän luovutti apostolien haltuun. Ap.t. 5:1–2

Kuten on jo tullut ilmi, tämä ei tarkoita äärimmäisyyksiin menemistä, että antaisimme kaiken pois. Se on oma lahjansa. Antaminenkin vaatii siis ymmärrystä, eikä sihen ole ehdottomia sääntöjä.

Esimerkkitekstissä Ananias ja Safira kokivat kovan kohtalon. Tapahtuma on aika järkyttävä ja herättää pohdintaa, että mistä on kyse. Kun kerran Jerusalemin seurakunnassa kaikki antoivat omaisuutensa seurakunnalle, niin pitäisikö meidänkin toimia samoin? Ja jos jostakin syystä en annakaan vaikkapa kolehtiin mitään, niin rankaiseeko Jumala minua?

Ensinnäkin, Ananias ja Safira eivät tehneet mitään väärin antaessaan omaisuudestaan vain puolet seurakunnalle. Pietari itsekin sanoo niin, kun hän puhuttelee Ananiasta. Rahat, jotka heillä oli, olivat heidän ja he olisivat saaneet tehdä niillä mitä tahansa. Tämä todistaa sen, että seurakunnassa ei ollut mitään sääntöä omaisuuden poisantamisesta. Todennäköisesti tämä tapa syntyi spontaanisti, kun ihmiset halusivat omistautua valtakunnan työlle ja toisaalta odottivat Jeesuksen palaavan hyvinkin pian.

Myöhemmin Paavalin kirjeissä korinttilaisille nähdään sitten joitakin vaikutuksia, mitä tällä tavalla seurakuntaan oli. Se oli joutunut taloudellisiin vaikeuksiin ja tarvitsi muiden seurakuntien apua. Vaikka alku seurakunnassa meni hienosti, ajan kuluessa lahjoitetut varat hupenivat, uusia ihmisiä ei tullut seurakuntaan enää aivan yhtä suuria joukkoja ja seurakunnan väki oli riippuvaista seurakunnan tuesta, koska heillä ei ollut enää varallisuutta. Mutta onneksi siitäkin selvittiin. Alkuperäistä ongelmaa ei kuitenkaan olisi välttämättä tullut, jos oltaisiin noudatettu Wesleyn toista ohjetta ja oltu taloudenpidossa järkeviä ja maltillisia.

Mutta jos rahan pitäminen itsellä ei ollut Ananiaan ja Safiran ongelma, niin mikä se oli? Se oli valehtelu. He antoivat omaisuudestaan vain puolet, mutta väittivät antaneensa kaiken. He halusivat näyttää, että he ovat yhtä hyviä kuin muutkin, mutta samaan aikaan he halusivat pitää kuitenkin pienen säästön pahan päivän varalle. He siis valehtelivat, jotta näyttäisivät pyhemmiltä tajuamatta sitä, että ei rahan antaminen seurakunnalle tee kenestäkään pyhää, mutta siitä valehtelu tekee ulkokultaisen.

Tässä oli kyse siitä, että antamiseen ei ole yksioikoista sääntöä, eikä antaminen myöskään saa olla mikään muille näyttämisen keino. Niinpä Paavalin ohje korinttilaisille on hyvä: jokaisen tulee antaa omasta halustaan ja sen antamisen Jumala siunaa, koska se on vilpitöntä. Samoin Jeesus opetti köyhän lesken rovon kautta sitä, että meillä kullakin on annettavana eri määriä, mutta Jumala ei katso määrään, vaan sydämeen.

Sekä Paavalin että Jeesuksen ohje puhuvat siitä, että antaminen on jumalanpalvelusta. Vaikka rahan käyttävät ihmiset, se on jotakin, jonka annamme Jumalalle. Antamalla osoitamme tukemme hänen työlleen ja mahdollistamme, että se voi jatkua. Antamalla osoitamme kiitoksemme hänelle, koska olemme saaneet häneltä niin paljon, niin haluamme antaa jotakin takaisin. Antamalla osoitamme luottamusta häneen, koska luovumme omastamme uskoen, että hän pitää kuitenkin meistä huolen. Antaminen on varsin helppo tapa palvella Jumalaa. Miten sinä palvelet Jumalaa varoillasi?

---------------------------------------------------------------------------------

Tuomiosunnuntai

[J]oka on, joka oli ja joka on tuleva, ja niiltä seitsemältä hengeltä, jotka ovat hänen valtaistuimensa edessä, ja Jeesukselta Kristukselta, luotettavalta todistajalta, joka on esikoisena noussut kuolleista ja on maailman kuninkaiden hallitsija!

Hänelle, joka rakastaa meitä ja on verellään vapauttanut meidät synneistämme, hänelle, joka on tehnyt meidät kuningassuvuksi ja Jumalan, Isänsä, papeiksi, hänelle kunnia ja valta aina ja ikuisesti! Aamen.

– Katso, hän tulee pilvissä!

Kaikki ihmiset näkevät hänet,

nekin, jotka hänet lävistivät,

ja hänen tullessaan

vaikeroivat maailman kaikki kansat.

Näin on käyvä. Aamen.

»Minä olen A ja O, alku ja loppu», sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias.

Ilmestyskirja 1:4b–8

 

Pilatus meni takaisin palatsiin, käski tuoda Jeesuksen eteensä ja kysyi häneltä: »Oletko sinä juutalaisten kuningas?» Jeesus vastasi: »Itsekö sinä niin ajattelet, vai ovatko muut sanoneet minusta niin?» Pilatus sanoi: »Olenko minä mikään juutalainen? Oma kansasi ja ylipapit sinut ovat minulle luovuttaneet. Mitä sinä olet tehnyt?» Jeesus vastasi: »Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.» »Sinä siis kuitenkin olet kuningas?» Pilatus sanoi. Jeesus vastasi: »Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.»

Johannes 18:33–37

Tuomiosunnuntai tai Kristuksen kuninkuuden sunnuntai päättää kirkkovuoden. Kumpikin nimitys viittaa tulevaisuuteen. Niiden synnyttämillä mielikuvilla saattaa kuitenkin olla suuriakin eroja. Tuomiosunnuntai on nimenä synkkä ja herättää ehkä mielikuvan ankarasta ja vihaisesta Jumalasta. Kristuksen kuninkuuden sunnuntain synnyttämä mielikuva ei ehkä ole ihan niin selvä. Kristuksen kuninkuus voidaan nähdä niin monelta kantilta.

Jollekin se voi olla pelkästään positiivinen asia, sillä se merkitsee Jumalan täydellistä voittoa. Toiselle se voi olla epävarmuutta herättävä, koska Kristuksen kuninkuuteen liittyy kuitenkin tuomiovaltakin. Mitä jos olenkin niitä, jotka saavat langettavan tuomion? Vielä joku voi nähdä Kristuksen kuninkuuden jollakin tapaa epäkäytännöllisenä, pelkästään hengellisenä olemukseltaan.

Sekä tuomiosunnuntai että Kristuksen kuninkuuden sunnuntai viittaavat Jeesuksen toiseen tulemukseen, josta puhuu ensimmäinen tekstimme. Siinä Kristus kuvataan suurena ja mahtavana hallitsijana. Vaikka se viittaa Jeesuksen ristinkuolemaan, hän vaikuttaa kuitenkin suuremmalta kuin tavallinen ihminen, mitä hän toki onkin.

Tämän Jeesuksen suuruuden eteen on helppo jäädä ihmettelemään ja ihastelemaankin. Jos omaa yhtään mielikuvitusta, voi mielessään kuvitella, mitä kaikkea Johannes näki. Kuinka suurta ja loistokasta se kaikki oli. Sen pohjalta on helppo myös ymmärtää monet ylistyslaulut, jotka korostavat Jumalan suuruutta ja ihmeellisyyttä. Jumala on suuri. Kristus on ihmeellinen.

Sitten toisessa tekstissämme ollaankin täysin erilaisessa tilanteessa. Ilmestyskirjan kuvaukset ovat vielä hädin tuskin näkyviä heijastuksia. Tuntuu, että ollaan menossa aivan päinvastaiseen suuntaan, sillä Jeesus on vangittu. Häntä on ruoskittu ja nöyryytetty, ja pian hän saa kuolemantuomion. Suuruus ja ihmeellisyys loistavat poissaolollaan.

Kuitenkin Jeesuksen ja Pilatuksen keskustelu koskettelee samoja teemoja kuin mistä Ilmestyskirjan kuvaus kertoo. Jeesuksen kuninkuudesta. Keskustelussa on useita huomionarvoisia kohtia.

Ensinnäkin on selvää, että Pilatus ei ole lainkaan kiinnostunut juutalaisten keskinäisistä kiistoista. Hän suostuu käsittelemään niitä vain, jotta hän voi varmistaa, että niistä ei tule ongelmia roomalaisten hallinnolle. Mutta vaikka Pilatus ei ollut kiinnostunut juutalaisten keskinäisistä asioista, hän silti tiesi jotakin Jeesuksesta.

Oli päivän selvää, että Jeesus ei ole minkäänlainen kuningas. Jeesushan oli köyhä mies, joka oli kotoisin ihan väärästä osasta maata. Kaiken lisäksi nekin vähät kannattajat, joita Jeesuksella oli ollut, olivat hänet hylänneet. Mutta Pilatus kuitenkin kysyy, että onko Jeesus kuningas. Ehkä hän ajatteli, että jospa Jeesus itse luulee olevansa kuningas. Silloin hän saattaisi ollakin uhka.

Lopulta Jeesus vastaa varsin salaperäisesti. Hän todella on kuningas, mutta ei lainkaan sellainen kuningas, jota Pilatus ajattelee. Muutoinhan hänen seuraajansa olisivat puolustaneet häntä. Jeesus on kuningas ja hänellä on valtakunta ja hän on tullut maailmaan tuomaan sen ilmi.

Mutta tässä kohtaa on helppo lähteä ajatuksissaan väärille urille. Koska Jeesuksen kuninkuus ei ole tästä maailmasta, niin se ei myöskään kosketa tätä maailmaa. Tietenkin Jeesuksen uhri takaa sen, että uskon kautta häneen, pääsemme osalliseksi pelastuksesta. Mutta ymmärrämme tämän usein hieman väärin.

Ajattelemme, että Jumalan pelastussuunnitelma on kosminen evakuointisuunnitelma, jossa kristityt pelastetaan tästä pahasta maailmasta taivaaseen, ikuiseen iloon. Saatamme siteerata vapaasti Paavaliakin, että haluaisimme päästä jo sinne. Laulamme lauluissakin siitä, mikä meitä taivaassa odottaa.

Tämä ei kuitenkaan ole se, mitä varten Jeesus tuli. Ei hän tullut pelastamaan meitä tästä pahasta maailmasta, vaan hän tuli pelastamaan tämän pahan maailman. Jumala aikoo tuoda valtakuntansa tähän maailmaan ja hän aloitti sen prosessin Jeesuksessa. Ja tämän Jeesuskin sanoo. Hän sanoo, että hänen valtakuntansa ei ole peräisin tästä maailmasta, mutta se on tarkoitettu tälle maailmalle.

Ja yhtä lailla kuten Jeesuksen tarkoitus ei ollut evakuoida kristityt maailmasta pois, hän ei myöskään tarkoittanut, että kristityt jäisivät odottamaan, että heidät kutsutaan pois. Päinvastoin Jeesus antoi meille tehtävän: menkää ja tehkää.

Taannoin vastaani tuli kirja, jonka nimi vapaasti suomennettuna oli ”Pelasta Jeesus seurakunnalta.” Alaotsikossa sanottiin: ”miten lopettaa Jeesuksen palvominen ja alkaa seuraamaan Jeesusta.” Kirjan ajatus oli se, että jotenkin kristillinen jumalanpalvelus ja uskonnon harjoittaminen on mennyt Jeesuksen seuraamisen edelle.

Tavallaan se, että olemme jääneet ihmettelemään ja ihailemaan Ilmestyskirjan suurta Jeesusta, on saanut meidät unohtamaan, että emme ole vielä siellä. Meidän tehtävä onkin Jeesuksen tavoin olla julistamassa totuutta, joka on itse Jeesus, ja olla tuomassa Jumalan valtakuntaa maailmaan.

Jaakobin kirje ottaa tähän samaan asiaan kantaa: ”Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak. 1:27)

Toisaalta meidän tulee varjella itseämme, että maailma ei saastuta meitä. Tässä maailma ei tarkoita tätä fyysistä maailmaa ja kaikkea siinä, vaan Jumalaa vastaan kapinoivaa tahtoa ja toimintaa. Siis älä tee pahaa.

Mutta toisaalta on se, että meidän tulee huolehtia heikoista ja vähäosaisista. Siis tehdä hyvää.

Ja näitä kumpaakin Jaakob kuvaa sanomalla, että se on puhdasta ja tahratonta palvelusta. Sana, jota hän käyttää, tarkoittaa jumalanpalvelusta ja palvontaa. Kunnioitamme Jumalaa parhaiten elämällä maailmassa, kuten Jeesus eli eli rakastaen lähimmäisiämme ja tehden hyvää kaikille kykyjemme mukaan.

Eikä tässäkään himmene ajatus Kristuksen kuninkuudesta sen enempää kuin tuomiostakaan. Toimimalla ihmisten parhaaksi me täytämme kuninkaamme tahtoa ja hänen valtakuntansa toimintatapoja. Hyvää tekemällä me myös tuomme valtakuntaa näkyväksi keskuudessamme.

Hyvää tekemällä, rakastamalla ja armahtamalla me myös osallistumme Kristuksen tuomiotyöhön, jonka perusta on nimenomaan rakkaudessa. Tuomalla Jumalan rakkaus näkyvämmäksi ympäristössämme me osoitamme samalla, että meidän tuomarimme on hyvä, rakastava ja armahtava tuomari, joka tahtoo meille hyvää.

Jeesus, Herra, kuningasten kuningas, Alfa ja Omega, Jumala, Kaikkivaltias, Isä. Jeesusta on helppo jäädä ihailemaan ja palvomaan. Jeesuksen kuninkuus ei kuitenkaan ole tämän maailman kuninkuuden kaltaista, jossa alamaisten tulee pokkuroida hallitsijan edessä. Sen sijaan kuningasten kuningas odottaa meidän seuraavan häntä vapaasti ja elävän Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaan nyt.

 

************************************************